BUDO
Budon pääsivu
Budolajien harjoittelu
Ajatuksia turhautumisen voittamisesta
Nina Ylitalo
Itsekuria tarvitaan joka päivä, joku tarvitsee sitä enimmäkseen töissä, joku kotona, joku jossain muualla: pitää tehdä töitä huonosti motivoituvan ihmisen kanssa, pitää jaksaa tiskata kotiin viikon aikana kertynyt likaisten astioiden vuori alas, pitää sietää omaa kehoa joka ei suostu liikkumaan oikein tatamilla.
I'm clumsy and very slow to learn new physical tasks, which among other things means my ukemi tends to look like a rolling bag of potatoes.
Tiedän että pidemmälle ehtineiden treenaajien tekniikat aiheuttavat monta kertaa syvän huokauksen: tuleeko minusta ikinä noin hyvää? Pitkälle pääseminen vaatii vuosien työn, mutta aina silloin tällöin jokaisen mielessä möyrii yltyvä epäilys ettei itse jaksa edes tätä treeniä loppuun asti.
Kun yrittää ties monettako kertaa pyöräyttää tekniikan opettajan ohjeiden mukaan, se ei vain tunnu onnistuvan. Vilkaisu ympärille nostattaa turhautumisen tunteita, muut näyttävät hoksanneen paljon nopeammin mistä tekniikassa on kyse. Välillä tekemiseen tulee helpottava tauko. Ohjaaja näyttää tekniikkaa ja kertoo mihin seuraavaksi kannattaisi kiinnittää huomiota. Kun treeni taas jatkuu niin sama tuskailu alkaa alusta. Vanha 20-80 säännön voi soveltaa melkein mille elämän alueelle tahansa, tatamilla se voisi olla ”20% kaikista huomioitavista asioista vie 80% huomiokyvystä”.
Turhautuminen syntyy onnistumisen tarpeesta, pakosta onnistua- vaikka oman sisäisen valittajan äänen saisi mykistettyä, niin ahdistuksen tunne jää jäljelle. Kadehdinta kuplii pinnalle pienistä asioista. Vaikka saisit tekniikan sujumaan, kohta on vuorosi olla tekniikan vastaanottajana ja huomaat kuinka oppittavaa löytyy taas lisää.
- I feel like if I can't get past this, I'll _never_ get to the point where people will stop worrying and just throw me and enjoy!
Tunne ettei osaa vähenee kuitenkin pikku hiljaa. Huomaat, että selviydyt jostakin tekniikasta paremmin kuin parisi, mikä on selvä merkki ettet olekaan ainut joka ei heti tajua mitä pitää tehdä. Treenien ulkopuolella kilpaillaan jatkuvasti, enemmän ja vähemmän julkisesti esimerkiksi palkkiosta hyvin tehdystä työstä, hyvistä arvosanoista, kaverin huomiosta. Jokainen asettaa itselleen tavoitteita oppimiselleen. Jos tavoitteet eivät täyty, niin joku myöntää että "okei, minulla on paljon oppimista ja tämä on vaikea laji", toinen haluaa vaihtaa lajia tai lopettaa harjoittelun kokonaan - jokaisella on omat ratkaisunsa.
- Don't you ever get frustrated with your (perceived) lack of progress? Don't you ever find a particular movement or technique to be especially difficult and tricky to master, even when you've been working on it for months? Are you never tired or feeling less-than-your-best at practice?
Joku oppii hitaammin, toinen nopeammin, mutta kaikki oppivat. Kukaan muu kuin sinä itse ei aseta aikatauluja. Voit olla aivan niin surkea kuin haluat. Anna itsellesi onnistumisen iloa aina kun teet jotakin tosi hyvin, määritä itse mistä annat itsellesi pientä juhlimisen aihetta. Vertaaminen kauemmin harrastaneisiin on turhaa -jos osaisit tehdä tekniikkaa kuten he sinulla olisi yhtä korkea vyöarvokin. Minä annan itselleni pisteitä heti kun saan tehtyä jonkun vaikeamman tekniikan kerran harjoituksen aikana niin kuin haluaisin tehdä sen joka kerta. Sanon sen jopa ääneen. Ääneen siksi, että oman äänen kuuleminen tuo onnistumiseen vakuuttavuutta, ikään kuin pari olisi sanonut sen. Sitten voin olla huono taas vaikka loppu treenin. Onhan minulla elämä aikaa.
- Nobody is forcing me to masterso I can suck as much as I want. And occasionally when I *do* get something or do something really well, it feels great. It's just something about the way my head is built. I mind very little about negative feelings or things that happen, and I've had a lot of very serious things happen to me during my short life. On the other hand, I enjoy all the positive stuff immensely...And I'm extremely happy the way I am.
Minua turhauttavat huonot opit. Kun on treenannut vuosia saa väistämättäkin neuvoja toteuttaa harjoiteltava tekniikka paremmin tavalla, jonka tiedän heti tehottomaksi. Tiedän ettei se pure minulle, ettei se mene ongelman ytimeen. Jos tietäisin mitä minun oikeasti pitäisi tehdä toisin, voisin korjata ongelman- mutta niin kauan kuin en tiedä, minun pitää vain sietää turhautuminen ja ottaa vastaan palautetta. Joskus vielä saan vinkin, joka käy sellaisenaan tai josta ainakin löydän idean mitä soveltamalla saan tekniikan kuntoon. Turhautumisen nieleminen kuuluu harjoitteluun.
Oppien omaksumiseen menee aikaa. Kaikki oppi ei tule aina oikeaan aikaan, mutta jotain siitä jää elämään mieleemme. Parhaita hetkiä ovat ne kun pystyn opettamaan itse itseäni. Muistan yhtäkkiä jonkun vuosia sitten saaneeni neuvon ja tekniikka luistaa taas. Ei ole ollenkaan tavatonta kuinka vuosien päästä jokin asia palautuu mieleen itsekseen, toiset asiat taas toistuvat harjoituksissa niin moneen kertaan, että vielä joskus, jossakin tilanteessa se vain loksahtaa kohdilleen. Turhautuminen on yleisempää kuin ehkä uskotkaa.
- A'hey: it's that we're all working in an area we're not sure of.
Lainaukset ovat Aikido-L keskustelulistan posteista elokuulta 99
