AIKIDO
Aikidon pääsivu
Näin minä treenaan
Oma aikido-historia

1992- jatkuu

Aloitin aikidon koska siinä ei kilpailtu, heitot olivat upean pehmeitä ja tekniikoissa voi olla tasavertainen poikien kanssa. Budolaji vastasi haluuni oppia jotain itsepuolustuksesta. Kun jo peruskurssilla valkeni ettei tekniikoita osata, vaikka ne on kerran opeteltu vyökokeeseen, niin nostin rimaa ylemmäs: ajattelin että kun saan hakaman, niin katsotaan sitten uudestaan. Kun sitten graduoin sen himoitsemani 3. kyun ja sain luvan pukea hakaman päälle totesin, etten osaa kuitenkaan tarpeeksi -mutta ehkäpä minä sitten kun on musta vyö lanteilla. Aika kului, aikido vei mukanaan syvällisemmille vesille ja päämäärät muuttuivat siinä mukana. Puolustautuminen oli paljon mutkikkaampaa kuin vain valmiiksi hiottuja koreografioita, se tarjosi mielenkiintoisen tien kulkea ja tutkia kehon ja mielen ohjailemisen mahdollisuuksia.

Ensimmäisen kerran näin aikidoa yläasteen liikuntatunnilla. Pari tyttöä näytti muille aikidon ukemeja ja muutaman vuoden päästä olin Ouluhallissa BudoActionissä ilmoittautumassa kurssille.

Parina ensimmäisenä vuotena osallistuin valtavalle määrälle leirejä. Painelin pitkin, poikin Suomea leiriltä toiselle ja Oulussakin treenasin kaikki mahdolliset aikidoharjoitukset. Tähtäsin nopeasti "ylemmäksi vyöksi" että pääsin niitten salaisiin harjoituksiin oppimaan vieläkin enemmän. Yksi oululaisista lausui kuolemattomat sanat seuran leirinuotion ääressä "jotka olette täällä, olette askeleen edellä". Siitä lähtien halusin aina olla askeleen edellä muita.

Omalta ja sitä seuranneelta peruskurssilta jatkoi ennätysmäärä harrastajia. Olenpa itsekin vetänyt pari kurssia, mikä on antanut paljon -uusien harrastajien into tarttuu omaankin treenaamiseen. Viikottaista treenimäärää säätelee tehokkaasti työ ja varsinkin venyvä työaika. Olen kuitenkin oppinut kuuntelemaan omaa kehoa ja mieltä, silloin työn vaatimukset ja omat halut vapaa-ajan käytöstä kulkevat käsi kädessä.

Monet opettajat ovat vaikuttaneet aikidooni ja varmasti vielä useammat tulevat vaikuttamaan. Koska tiedän mitä aikidolta haluan ja keneltä saan oppia jota haen omassa tekemisessäni, olen löytänyt oman sisäisen rauhani. Minun ei tarvitse testata kenenkään näkemyksiä ja niiden oikeellisuutta, saati sitten aikidon perusteita. Aikidoa voi lähestyä monelta kantilta, mutta kaikki ovat kuitenkin matkalla kohti saman vuoren huippua. Ei ole olemassa parasta tapaa matkata, mutta on olemassa erilaisia mieltymyksiä. Minulle aikido on tapa hakea sisäistä rauhaa liikkumisen keinoin, mielekkyyttä harjoitteluun tuo itsepuolustuksellisuus budon hengessä ja parin läsnäolo, jonka kanssa harjoittelusta tulee haasteellista.

Syksyllä 1999 aloitin englantilaisen jujutsun hakeakseni sieltä lisää ideoita aikidossa kehittymiseen. Kaikilla budolajeilla on sama päämäärä: herkistää keho ja mieli kohtaamaan nykyhetki, opettaa liikkumaan tasapainoisesti ja horjuttamaan parin henkistä ja fyysistä tasapainoa. Keinot ja harjoitustavat vain vaihtelevat, päämäärä pysyy. Jujutsun puolelta löytyvät aikidotekniikoiden juuret pelkistetyssä muodossaan.

Jujutsua treenasin pari vuotta. Se oli hyvä vastakappale tavalleni toteuttaa aikidoa, saan sieltä perusteluja aikidon valinnoille -niille vaihtoehdoille joita jätetään käyttämättä. Eri tavalla toteutettu liikkuminen tuo myös raadollisemmin esiin virheitä, joita osaan jo peittää aikidossa aikidon keinoin, itse virheisiin puuttumatta. Jujutsu sopi budolajien äitilajina tuomaan uusia näkökulmia vanhoihin asioihin. Nyt jujutsun treenaaminen on tauolla, saataan jatkaa sitä vielä joku päivä.

Oulussa treenasin kaikkiaan 8 vuotta. Kun työkuviot pistivät pakan uuteen järjestykseen, seurasi muutto "etelän lämpöön". Oulussa harjoittelu perustui jatkuvaan omaan työhön. Opiskelu perustui leireiltä saadun opin pureksimiseen harjoituskaverien kanssa, toinen toistaan opettaen ja ratkaisuja hakien. Harjoittelu oli ehkä siitä syystä hyvin syvällistä. Kun paikalla ei ollut aina ratkaisijaa, omat ratkaisut piti leirien välillä pohtia itse ja testata muiden kanssa monelta kannalta.

Oulussa ollessani kiinnostuin Endo-senseistä ja hänen tavastaan toteuttaa aikidoa. Treenasin sitä tapaa useamman vuoden, mutta kun polvet alkoivat antaa merkkiä etteivät kestä ikuisesti, päätin syksystä 2003 alkaen palata juurilleni ja keskittyä tapaan jonka olin alun alkaen oppinut: Hombu-dojon tavan. Endon tapa vaatii matalampaa asentoa, Hombun tavassa pystyn tekemään tekniikkaa polviani säästävämmästä asennosta.

Pääkaupunkiseudulla treenaan nyt opettajani Jukka Helmisen johdolla, jolta Oulussa saatu viikonloppuopetus vaihtui täällä arkitreeniksi. Jaksan lopputtomasti nauttia siitä tosiasta, että hämärän hetkellä saa välittömästi vastauksen, kun opettaja on pitkälla omalla aikidopolullaan.

Historiankirjoja kirjoitetaan osaltani edelleen, Aikido-matka jatkuu. Harjoitteluni on tällä hetkellä tosin vaihtanut painotusta aikidon jälkipolveen ja äitinä olemiseen päin. Tatamille suuntaan toki silloin tällöin ja aikido on mielessä koko ajan. Nyt vain on tärkeysjärjestys tämä.

Tekemisen tasolla pähkinöitä riittää pureksittavaksi, mutta onhan tässä elämä aikaa. Polkuja riittää kuljettavaksi kohti täydellistä aikidoa. Onneksi.

Kuvat ylhäältä lukien:
Marko Törmälä, Janne Auvinen, Petri Ylitalo, Nina Ylitalo, Petri Ylitalo