Olen aikido-urani aikana saanut jo
pieniä maistiasia miltä täydellinen aikidotekniikka tuntuu.
Maistaiset maistuvatkin, ah niin, makeilta. Keräilen näitä
nyt hiljakseltaan. Niiden välillä kulunut aika vähenee
ja määrä kasvaa, siitä tietää itsekin
että kehitystä tapahtuu.
Peruskurssin vetäminen tai yleensäkin
aloittelevien neuvominen on valaisevaa ja haastavaa. Siinä on pakko
olla yhtä aikaa nöyrä paremman tietämyksen edessä
(jos harrastaja pääsee karkuun tekniikasta on ihan turha selittää
ettei tekniikasta pääse karkuun), mutta samalla tulee kartutettua
tietoa mitä erilaisimmista vaihtoehdoista reagoida tekniikkaan.
Uusilla harrastajilla kun on luonnollistakin luonnollisempi tapa reagoida
-siinä ei ole vielä mitään aikidossa opittua seassa.
Aloittelevien kanssa saa todella miettiä mikä kussakin tekniikassa
on oleellista: kaikkia asioita kun ei voi opettaa kerralla. Mikä
tekee jostakin tekniikasta juuri esimerkiksi ikkyon? Mitä elkeitä
siihen ei kuulu ja miksi?
Aloittelevilta saa hyviä kommentteja ja kiperiä kysymyksiä
ja jos ei ole antaa vastausta suoralta kädeltä, niin siitä
lähtee omassa päässä terveellinen pohtimisprosesi
käyntiin vaikkapa siitä mihin suuntaan horjutetaan vai tarvitseeko
horjuttaakaan -olenko aiemmin tehnyt töitä toisen puolesta
kun minun olisi pitänyt tässä tekniikassa ja tässä
kohdassa antaa parin liikkeen jatkua vähän pidemmälle
ja hän horjuttaakin itse itsensä, minä vain ohjaan?
Pitkään harrastaneiden kanssa treenatessa itselle helpoimmat
tekniikat menevät kuin vettä vaan, mutta erikoistilanteissa
kuten aloittelevien kanssa harjoitellessa tulee omat puutteet esille.